Foorumin vakikäyttäjä Punainen on kirjoittanut esseen iloksemme:

1900-luvulla ihmisyyden käsite on muotoutunut uudelleen siitä, mihin se valistuksen optimismin aikana kehittyi moraalin ja sivistyksen suhteen. Usko siihen, että tiede ja sivistys toisivat mukanaan rauhaa, kehitystä ja lisää vapautta ihmisyydelle, ovat olleet älyllinen haaste moraalin kehitykselle ja etiikalle. 1900-luvun loppupuolella on uskottu moraaliresurssien kasvuun ja moraaliseen edistykseen globaalissa mielessä, ja sen on uskottu tuovan rauhan, sivistyksen ja lopettavan barbaariset julmuudet.

Ihmisyyden pitkä historia on täynnä ihmisten, heimojen ja kansojen julmuutta lajikumppaniaan kohtaan. Siten 1900-lukua ei voida pitää erityisenä poikkeuksena, vaikka ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat toinen toistaan karkeampia osoituksia raakuudeltaan ihmisyyttä ja sivistystä vastaan. Onkin kysyttävä mitkä ovat ne keinot, joilla saataisiin ihminen oppimaan historiastaan ja kääntämään omantunnon ja ymmärryksen miekka kohti parempaa tulevaisuutta.

Ihminen on lyhytmuistinen. Historian ja nykyisyyden tiedostaminen ovat avain ihmisyyden ymmärryksen syntymiseen kansojen ja ihmisten keskuudessa. 1900-luvun alusta on puhuttu uskosta parempaan, johon tiede tarjoaa mahdollisuuden. Usko parempaan toi esille kansojen liitot sekä korkeakoulujen opetukselliset, kasvatukselliset ja sivistykselliset tehtävät, jotka ovat olennainen osa myös tämän päivän kehitystä ja globaalia yhteisöllisyyttä. Eriasia kuitenkin on, miten tänä päivänä tiedettä hyödynnetään ja mitkä ovat motiivit kansojen kesken ja lailla säädetyissä moraalikäskyissä ja oikean ja väärän erottamisessa. Vuonna 1919 Suomi oli nuori, vasta itsenäistynyt valtio ja kansakunta muiden joukossa. Suomessa oli tuolloin paljon optimisia. Ensimmäinen maailmansota oli sodittu pääosin ilman suomalaisia, ja konkreettisesti suomalaiset olivat hyötyneet sodasta ja Venäjän vallankumouksesta, jotka mahdollistivat Suomen irrottautumisen Venäjästä ja itsenäistymisen. Tuolloin haluttiin uskoa, että Kansainliitto kykenee estämään tulevat sodat.

Moraalin historia osoittaa, kuinka uskonnon auktoriteettiasema on hiipunut (ainakin kristillisessä Länsi-Euroopassa) ja tämän takia yleisellä moraalikäsityksellä on tänä päivänä suuri älyllinen haaste. Hyöty, etu, voitto, menestys ovat kilpailevia käsitteitä, joilla moraali voidaan ohittaa, laiminlyödä tai perustella moraaliton teko viisaaksi – ja siten moraaliseksi. Itsekkyys ja omanedun tavoittelu kollektiivisen edun sijaan tuo mukanaan ajattelutavan, kuinka pahaa voi tehdä hyvän vuoksi. Taloudellinen, poliittinen, sosiaalinen, sotilaallinen ja henkinen etu ovat kaikki perusteltavissa toisillaan; esimerkiksi sotilaallista voimankäyttöä voimme perustella poliittisella vallalla, poliittista sotilaallisella, henkistä valtaa kunnialla ja niin edelleen. Jos hyödymme tarpeeksi, pidetään oikeana jopa tappaa ihmisiä, mikä yleensä moraalikäsityksissä kielletään. Kyseinen ihmisyyden vastainen eettinen tarkastelutapa oikeuttaa nykymaailmassa tieteen käyttämisen tappamiseen, hallitsemiseen ja harmaaseen talouteen eli antikollektiiviseen hyötyyn. Kehityksen oli tarkoitus tapahtua virheistä oppien ja niiden tiedostaminen ihmisyyden ja sivistyksen kautta ja niiden avulla moraalisten resurssien kehittyminen. Miten on käynyt kansojen yhteisymmärrykselle rauhan kaipuulle?

Kansainliitto ei onnistunut rauhan turvaamisessa ja toinen maailmansota ja
ihmisoikeusrikkomukset olivat järkyttävät. Toisen maailmansodan jälkeen perustettu Yhdistyneet kansakunnat on pyrkinyt turvaamaan maailmanrauhaa, ihmisyyttä ja esimerkiksi tieteen kehitystä. Tämän päivän talous ei kuitenkaan toteuta moraalin kehityksen idean edellyttämiä ihanteita. Tuotanto siirtyy enemmän ja enemmän aseteollisuuteen, öljyyn sekä halpaan ylituotantoon köyhissä maissa ekologisista ongelmista piittaamatta. Vaikuttaa siltä, että taloutta käytetään sotimisen oikeutuksena. Maailman mielenkiinto kohdistuu Yhdysvaltojen johtaman liittouman toimintaan Irakissa. Hyökkäystä Irakiin perusteltiin vielä keväällä 2003 maan pelottavalla asetuotannolla. Sitten perusteluja kohdennettiin Irakin ihmisoikeusloukkauksiin. Tämä ei ole se maailma, johon kasvatuksellinen ja moraalinen sivistys olisi luonut pysyvän rauhan ja voimavaran ihmisyydelle. Kansainliitot tuntuvat olevan voimattomia maanpäällisen epätasapainon ratkaisemiseksi. Yhdistyneet kansakunnat taistelee ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja demokratian puolesta, mutta käytännössä sekin on voimaton tuomitsemaan esimerkiksi Yhdysvaltoja Haagin sotatuomioistuimessa. Kansanliittojen rinnalle on muodostunut myös lukuisia uusia sotilaallisia liittoumia, jotka toiminnallaan pyrkivät viemään demokratiaa eteenpäin, mutta asein ja väkivalloin – Irakin lisäksi myös Afganistanissa (ja rauhanturvatehtävissä Lähi-idässä ja Afrikassa ja Karibialla).

Eräs ajankohtainen aihe moraalikehitystä ja sivistystä tarkastellessamme on entisen Irakin diktaattorin Saddam Husseinin kuolemantuomiorangaistus. Rangaistustavaksi valittiin brutaali hirttämistuomio, mikä on aika julma tuomio ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista tuomitulle. Tuomion julisti irakilainen tuomioistuin, mutta vaikuttaa siltä, että miehitysliittouman hyväksynnällä. Tuomio on symbolinen esimerkki siitä, kuinka toisen tappamisesta on oikeus päättää, jos siitä seuraa näennäisesti hyvää, sekä siitä, kuinka brutaali tappaminen voidaan tehdä hyväksytyksi. Sivistys siis ei ole tavoittanut meitä edes 2000-luvun alussa toivotulla tavalla, vaikka suuressa osassa maailmaa on olemassa kansalaisiin kohdistuva oppivelvollisuus ja kansalaisten koulutustaso on korkeampi kuin ikinä ennen. Suurimmassa osassa sivistynyttä maailma kuolemanrangaistusta pidetään ihmisyydelle sopimattomana rangaistuksena.

Kasvatus tähtää kasvatettavan autonomisuuteen ja psyykkiseen aikuisuuteen. Kasvatus tarjoaa kasvatettavalle mahollisuuden kasvuun ja sitä kautta sivistykseen ja sosiaalistumiseen yhteiskunnan arvoihin ja normeihin. Haaste kasvattaa sivistyneitä ja psyykkisesti terveitä ihmisiä kasvaa samaan aikaan, kun kasvattajien roolit sekoittuvat markkinakoneiston ja viihteen sekaan, luoden vastarintaa perinteisille moraalikäsityksille ja tarjoten keinotekoista maailmaa, jossa elää aikuisen roolissa lapsen kehossa. Maailma ei anna tilaa lapsuudelle, vaan nourisokulttuurin ja aikuistumisen vaatimukset ylettyvät yhä nuorempiin ja nuorempiin. Yleissivistys ja luonteen kehitys eivät ole ihannoituja päämääriä viihteen ylitarjonnan ohella.

Nykyaikainen koulujärjestelmä tavoittelee taloudellista laatua ja tehokkuutta. Tämä vie tilaa akateemiselta vapaudelta, tieteen kriittisyydeltä ja autonomisuudelta. Tutkinnot halutaan valmistuvan ennätysvauhdilla ja tämä vaikuttaa tutkimusten laatuun sekä tiedeyhteisön sisäiseen kilpailuun, että akateemisen epärehellisyyden yleistymiseen. Koulujärjestelmään iskostettu kilpailu ja tehokkuus rappeuttaa yhteiskunnan rakenteita kauemmas hyvinvointivaltiosta.